Presidentit - ken on heistä kaikkein arvokkain?

Ensi sunnuntaina äänestetään tasavallan presidentinvaaleissa. Kampanjointi on ollut kiihkeää ja mediapeliä on arvosteltu jopa sirkusmaiseksi. Samalla tammikuun alussa uutisoitiin Kunnallisalan kehittämissäätiön selvityksestä presidenttien arvostuksesta sekä Uutissuomalaisen gallupista, missä selvitettiin suomalaisten mielestä parasta presidenttiä. Molemmissa kyselyissä ehdottomaksi suosikiksi nousi savolaisittain tärkeä Suomen pitkäaikaisin presidentti Urho Kekkonen.

Y-sukupolven edustajana kosketuspintani Kekkoseen on varsin rajallinen, lähinnä mieleeni nousevat sanat suomettuminen ja ETY-kokous, mikä varmasti oli aikanaan tärkeä tasapainotekijä Euroopan turvallisuudelle. Varsinkin viime aikojen tasa-arvokeskustelun pohjalta on mielestäni positiivista syrjintää nostaa Tarja Halonen esille sukupuolen perusteella, kuten kyselyissä näytti tapahtuvan.

Ihmisen muisti, etenkin yhdentekevinä pidettävien asioiden suhteen, on hyvin lyhyt. Historiallisista henkilöistä muistetaan usein edellä esittämäni muutama asia, mikäli henkilöhistorioihin ei ole tarkemmin perehtynyt. Syvistä kansakuntaamme uhkaavista kriiseistä on jo lähes elämänmitta. Näkemykseni näin ollen on, että seesteisinä aikoina arvostetaan johtajaa, joka pyrkii kompromisseihin. Kriisin hetkellä tukeudutaan vahvaan ja ”jäykkäselkäiseen” johtajaan.

Edellä kuvaamani huomioiden, haluaisin nostaa kaksi kaksikkoa presidenteistä esille. Sodanajan presidentit Kallio-Ryti: Kallion suuri työmäärä edeltäen ja talvisodan aikana, mikä todennäköisesti oli myötävaikuttamassa tämän äkillistä kuolemaa. Toisaalta Rytin epäitsekäs ja laskelmoiva sopimus Ribbentropin kanssa takasi itsenäisyytemme, mutta ajoi henkilökohtaiseen tuhoon.

Teknisen kehityksen ja globalisaation alku keskittyi 1980-2000 -aikaan. Tämän ajan demaripresidenttien Koivisto-Ahtisaari toimintaa kuvaisin sanoilla valistuneisuus, oppineisuus ja vuoropuhelu. Jälkikäteen EU:sta voidaan olla montaa mieltä, mutta kyseiseen aikaan maamme vieminen Euroopan yhteisöön oli järkevä ja perusteltu ratkaisu.     

Tulevan presidentin tärkein tehtävä, ulkopolitiikan ohella, tulee olemaan arvojohtajuus. Erityisen tärkeää on eriarvoisuuden purkaminen työn kautta, siihen liittyvien asenteiden ja näkemysten yhtenäistäminen Suomen parhaaksi.